Kun minä olin nuori...

Voisinpa kertoilla nuoruudestani. Eikun siis, kerron joistain vanhoista tunneista, huvittaa kirjottaa jostain aiheesta.

Mutta luin hiukan näitä mun blogikirjotuksia ja olen varmaan tosi hauska kun sanon että noi ekat bloggaukset kuulostaa lapsellisilta :D Haloo, ne on muutaman kuukauden vanhoja, mutta silti. Ihana lukea ja miettiä: kuinka kehtasin kirjoittaa ton tuolleen, tuohan on kuin kymmenen vuotiaan kirjoittamaa, kauheeta. Ja yhä edelleen jaksaa naurattaa toi repliikki tuolla. "Meillä nyt menee aina ihan huonosti, tänään vaan meni vielä huonommin."

Tosin huomasin kyllä että ennen käytin vähemmän hymiöitä, mistä lie johtuu. (Ja tällä haavaa poistelen niitä täältä ;)) Olin angsti lapsi,heh. Joo, nyt kun luen noita niin lähes tulkoon lisäilen mielessäni hymiöitä joka väliin. No, ehkä teksti olisi selvempää ilman kymmentä hymiötä mutta joo.

Ja totesin että yksi noista teksteist oli älytön. Tai ainakin se yksi kohta, kun menin Viirulla. Ihan oudosti kirjoitettu.


Mutta palataanpa nuoruuteeni, katsokaas, kun minä olin nuori niin kaikki oli paremmin (on ihanaa aloittaa lause tuolla. Mutta oikeasti, kyllä sitä voi jo miettiä että kun minä olin nuori, lastenohjelmissa oli järkeä eikä vaan robotteja tappelemassa. Tosin jos toi radio puhui totta, niin... Voin epäillä oliko ne mun lapsuuden lastenohjelmat sittenkään niin hyviä :) En itse kunnolla muista mutta voipi olla...)

Tällä hetkellä ainoa tunti Maskulla ilman satulaa

En muista kunnolla, joten nopea kertaus vain :) Siitä mitä muistan: Olin jo jonkun aikaa miettinyt että haluaisin taas pitkästä aikaa mennä ilman satulaa, mutta joka viikko se vaan siirtyi. Kun poni oli tunnilla ennen mua, tai Marianne tuli selittämään että nyt harjoitellaan kunnolla jne. Vihdoin yhtenä tiistaina Elvis oli vain mun tunnilla ja meidän tunnilla oli vaan Simo, mun ja Elviksen lisäksi tietysti. Joten jotenkin uskalsin kysyä voisinko mennä ilman satulaa. Sain luvan, tosin Marianne vielä jotenkin epäuskoisen kuuloisena varmisti että Elviksellä? Juu. 
Olin siis just viime viikolla tippunut Elvikseltä :D Ja ekaa kertaa, jouh.

Laitoin ponin oikein tyytyväisenä kuntoon ja ei edes mietityttänyt että tipunkohan, jotenkin mun päähäni ei pälkähtänytkään semmoinen idea että poni voisi säikähtää jotain. Parempi niin. Talutin ponin kentälle ja Marianne heitti mut selkään (ja olin oikein juonessa mukana. Ensin en edes tajunnut että tarvitsen apua selkään pääsyssä :D Sitten kun tajusin niin olin silleen että mitenköhän pääsen tänne. Ja kun Marianne tuli heittämään mut selkään olin ihan muissa maailmoissa ja mistään en tajunnut mitään ja jotenkin säälittävästi pääsin kyytiin) Käveltiin ensin. Mä olin siis pitkästä aikaa ilman satulaa ja en ollut ennen mennyt kuin käyntiä. (Marianne oli kyllä sanonut mulle vielä että vaikka menenkin satulatta niin otetaan silti ihan kaikki askellajit ja näin)

Sitten siirryttiin raviin ja noi keskusteli ilman satulaa menosta jotain. Mua vähän jännitti siirtyä raviin, epäilin putoavani mutta ihan hyvin pysyin. Jäätiin sitten kumpikin pääty-ympyrälle. Ja periaatteessa mun piti mennä kevyt ravia, mutta teoriassa jätinkin sen tekemättä :) Muutaman askeleen "kevensin" mutta sitten en oikein uskaltanut enempää. Hyvin pysyin selässä, vähän välillä horjuin kun ympyrällä mentiin. Ja otettiin jossain vaiheessa käyntitauko etten kuole sinne. No joo, Elviksen selkä oli vähän.. ei niin mukava. (Mutta täytyy sanoa, että koko talven mulla oli kyllä tunneilla lämmin, ainoa poikkeus oli tämä ilman satulaa humputtelu, valetta kaikki tyynni kun väitetään että hevosen selkä olisi muka lämmin :D)

Jatkettiin uraa pitkin ja taidettiin ottaa vuoroon laukka. Mutta ennen kuin laukkaamaan päästiin niin Elvis tyylilleen uskollisena pelästyi jotain ja siirtyi ravista laukkaan. Laukkasi lyhyen sivun ja pitkälle sivulle (ihan rauhassa siis laukkasi, ei mitään suurempaa hätää ollut) Sitten kun me laukattiin pitkällä sivulla, mä aloin luisumaan vasemmalle, siis aidan puolelle. Hitaasti mutta varmasti mä luisuin, mutta yhtä varmasti Elvis laukkasi eteenpäin. Sitten vaan huolehdin että apua, Simo menee meidän edessä. Roikuin pitkin Elviksen kylkeä ja sain kiskastua vähän ohjista jolloin Elvis siirtyi raviin ja ravasi keskelle, jonne sainkin sen pysäytettyä. Kun pysähdyttiin, tadaa, minä roikuin kädet Elviksen kaulalla, oikea jalka tyyliin polvitaipeesta selässä. :D Ei muuta kuin miettimään miten pääsen muka takaisin selkään. Koitin ponnata itseni selkään, eikä se mitään onnistunut kuten arvata saattaa. Sitten aloin jo miettiä että jee, toka putoaminen, ja juuri kun mietin miten tulla alas tyylillä Marianne karjaisee että odota, mä tuun työntää sut takas. Siinä sitten vaan roikuskelin, juttelin Elvikselle ja silittelin sitä. Meinaan Mariannella kesti niiden toppavarusteidensa kanssa. Selkäydyin takaisin ja Marianne siinä vaan selittää että tätä ei laskettu kun en tippunut. (Ja tosiaan tämänkin kokemuksen ansiosta en lainkaan arvosta näitä ihmisiä kun tulee kaikesta alas ja tippuu huvikseen että saisi videolle. On se mun mielestä hienompi sanoa että olen tippunut kerran, kuin että olen tippunut 10 kertaa. Ja hienomman näköistäkin vielä kun roikkuu viimeiseen asti eikä vaan tule heti alas.)

Sitten siis laukattiin ihan tarkoituksella. Mua jännitti kun ajattelin että tipun kun pompin niin paljon. Tämän takia ekat nostoyritykset tein harjassa roikkuen :D Ei noussut, sääli. Lopulta sain pariin otteeseen nostettua, mutta laukat jäi pariin askeleeseen kun lähdin heti liukumaan sivulle. Sitten loppuhommelit ja ponikin talliin.


Mutta oikein mukavaahan tuo oli, ei siinä mitään :D

Ja rupesin tässä naureskelemaan. Kun olin alkeiskurssilla mentiin parina kertana puomeja, eikä ne ollut silloin mitään ihmeellisiä. Sitten vaihdoin tallia. Tuolla puomit oli jotain lankkuja jotka silloin tällöin vietiin kentän keskelle. Kaikki mun kaverit sitten hyppi riemusta aina kun oli puomeja. Mä taas kirosin hiljaa mielessäni kun ne puomit on vaan edessä ja kun ei niiden meneminen niin ihmeellistä ole. Sitten vaihdoin tallia ja nykyään mä hypin aina riemusta kun mennään puomeja kun se on niin kivaa :D